Olin eilen laulutunnilla minulle uudessa paikassa Helsingin keskustassa. Minulla oli ennen tunnin alkua pari minuuttia aikaa olla itsekseni, jotta voin vähän venytellä ja tarkistaa kropan olon. Totesin, että ihanat, paksut trendi-leggingsini olivat valuneet ja vyötärön kuminauha kiristi nyt lantion tienoilla. Haarustakin oli liian alhaalla. Epämukavaa. Ahdistavaa.
Mitä tehdä? Tietenkin keräsin hameeni luontevasti vyötärölle, tai ylemmäksikin, ja nostin leggingsit oikealle, mukavalle paikalleen. Reilusti vääntelehtien, jotta saumat asettuisivat varmasti hyvin. Ainakin naiset tietävät, mistä puhun. Laskin hameeni alas ja silitin sen käsillä taas siistiksi. Hymyilin hyväksyvästi peilikuvalleni harjoitushuoneen kokovartalopeilissä: Paljon kivempi laulaa ääniharjoituksia, kun on mukava olla. Älykkäästi tehty.
Ja sitten käännyin ja näin vastapäisen talon ikkunassa, ehkä neljän metrin päässä, hieman alaviistossa, näkyä "ihailemaan" seisahtuneen herrasmiehen. Voi hyvä tavaton. Klassista.
Setä käänsi häveliäästi katseensa salamannopeasti pois, ja häipyi itse asiassa koko huoneesta jossa oli ollut. Eikä palannut ainakaan minun laulutuntini aikana. (Huom. En usko, että ääni kuului sinne saakka. Huoneissa on eristys.)
Ja tiedättekö mitä? Minua oikeasti vain nauratti. Muistan hyvin ajan, jolloin olisi se tunti mennyt metsään noloa tapausta kelatessa ja hävetessä. Ehkä muutama seuraavakin, jos ne olisi pidetty samassa harjoitushuoneessa. Mutta ei enää! Olen nolojen tilanteiden zen-master! Jos ei tyylillä, niin sitten huumorilla! Jihuu! Tämä oli todellinen virstanpylväs!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti