Juttelin erään ystävän kanssa pari päivää sitten ja tulin miettineeksi, miten helppoa on olla oma itsensä joidenkin ihmisten kanssa ja miten toisten seurassa taas menee aivan jumiin.
Mistä se oikeastaan johtuu?
Yksi tekijä on se, kuinka "johdonmukaiselta" se toinen tuntuu. Jos koen, että seura esimerkiksi viestii olemuksellaan eri asioita kuin sanoillaan, menen helposti hämilleni. Aiemmin menin vielä enemmän; oli vaikea tietää, mihin siinä tilanteessa oikein pitäisi uskoa. Nykyisin luotan aina vain enemmän vaistoihini, vaikka nk. "järki" (tai jokin, mitä pidän "järkenä") olisi toista mieltä.
Jo pelkkä päätös antaa vaistoilleni tilaa ja painoarvoa ollessani ihmisten kanssa tekemisissä vei ujouden tunteita pois. Minulla tosiaan ON oikeus todeta, että "Tämän henkilön seurassa minulle tulee ristiriitainen olo, enkä tiedä uskoako hänen sanojaan vai olemustaan. " Kaikki hassun tuntuiset tilanteet eivät siis välttämättä johdukaan juuri minun rajoitteistani.
On vapauttavaa voida vain rekisteröidä, että onpa kummallinen tilanne, ja ehkä jäädä siihen tarkkailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai sitten ihan vain hyvästellä toinen ja kävellä pois.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti