Rottatouillen jäljillä

Tänään näin syksyn Pixar-animaation, Rottatouillen. Siinä pelottava ja synkkä (ja laiha) ruokakriitikko ilmoittaa rakastavansa ruokaa niin, ettei edes nielaise sitä, ellei se ole todella hyvää. Se oli minusta hieno kohtaus. Kertoi todellisesta, joskin hieman negatiivisesti sävyttyneestä intohimosta.

Kohtaus tuli uudestaan mieleeni nyt myöhemmin illalla. Kaivelin jääkaapista sopivaa iltapalaa ja löysin kaupan irtomyynnistä ostettuja maustekurkkuja. Viipaloin niistä yhden sopiviksi suupaloiksi ja maistoin, siinä tiskipöydän ääressä seisten. Se oli Täydellinen Maustekurkku! Upean rapea, sopivan suolainen, sopivan mausteinen. Usein maustekurkut ovat liian vetisiä tai pehmeitä tai makeita tai suolaisia, tai jokin yksittäinen mauste pistää liikaa muiden makujen läpi. Olen vain kai tottunut siihen niin, etten ruokakaupassa enää edes odota Täydellistä. Kai sitä toivoo vain, ettei ostoskassiin pääsisi mitään aivan kamalaa.


Ensin minua nauratti oma pieni iltaekstaasini, tiskipöydän ääressä, suolakurkkua maistellen. Mutta Rottatouillessakin (varoitus: spoiler!) vakava ja synkkä kriitikko hulahtaa mielessään takaisin lapsuuden aurinkoisiin maisemiin saadessaan Täydellistä Ratatouillea.


Ja miten tämä kaikki liittyy ujouteen? Siten, että haltioituessani maustekurkusta minulle tuli aivan ensiksi mieleen, että valmistajille täytyy kertoa! Heitä täytyy kiittää! Ja heti seuraavaksi se toinen aivopuoliskoni ilmoitti moisen olevan aivan naurettavaa. Kuka nyt lähtee kiittelemään jotain elintarviketeollisuusyritystä X maustekurkkujen Täydellisyydestä? Tosissaan? Naurettavaa.

Rottatouillen kriitikko menetti pelottavuuden erityisasemansa haltioiduttuaan vihannespadasta. Hän paljasti katsojille lapsuuden minänsä, sen joka vielä pystyi haltioitumaan varauksetta eikä vain hakemaan epäonnistumisia ja kritiikin aiheita muiden töistä.

Toisen ihmisen aikaansaannoksesta tai sanomisesta haltioituminen tuntuu arjessa ylipäätään lapselliselta ja naurettavalta. Positiivisen palautteen antaminen asettaa minut itseni haavoittuvaan tilanteeseen. Se paljastaa: "Hei, tällainen olen, tämä on minulle tärkeää, tämä koskettaa." Ja mitä jos kiitokseni ei merkitse sille toiselle yhtään mitään? Mitä jos elintarviketeollisuusyrityksen X työntekijöistä ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mieltä joku dorka heidän tuotteistaan on?


Jos olisin niin tyytymätön, että päättäisin kirjoittaa kielteistä palautetta, en hetkeäkään miettisi asiani mahdollista naurettavuutta, enkä todellakaan pohtisi mitään haavoittuvuuksia. Miksi positiivinen palaute tuntuu asettavan minut itseni niin erilaiseen tilanteeseen? En ymmärrä.

Kapinamarttyyri

Olin taas laulutunnilla. Opettajani kehotti päästämään ääneni heti tahdin alusta rohkeasti virtaamaan, ja kokeilin. Sehän olikin yllättävän helppoa, ja ääni pysyi tasaisena. Mutta: tajusin, että jonkinlainen läpimurto laulamisessani on lähellä, ja sitten tajusin reaktioni siihen:

En mä halunnut laulaa niin hyvin kuin tiedän voivani. Mitä hittoa??!! Mä en vain HALUNNUT. Tuli epämukava ja kapinallinen olo, ja vaikken tietoisesti ajatellut näin, niin mielessä kulki suurin piirtein tällaista:

"Jos oikeasti ja vilpittömästi päästän oman ääneni ulos asti (= laulan "paremmin"), maailma kuulee, millainen mun ääni oikeasti on, ja sen välityksellä saa tietää, millainen minä oikeasti olen, ja maailma ei välttämättä ansaitse sitä."

Teki mieli mennä harjoitushuoneen nurkkaan mököttämään.

Kuinka paljon ujoudestakin on oikeastaan tuota samaa asennetta? En muista voi tietenkään sanoa, mutta minulla on ainakin osa.

Marttyyri.