Manuaali ujoille

"Mä vaan vihaan kun mua yritetään motivoida."

2008-02-10T14:21:00.000-08:00

Olen saanut jo monelta eri kommentoijalta vinkin, että kannattaisi miettiä jonkinlaisia kursseja Manuaalin tiimoilta. Mikä onkin hyvä idea. Mä vain en haluaisi itsekseni miettiä, että mistähän ne ihmiset tykkäisi jne.

Niinpä tein pikakyselyn parille tuttavalle netissä. Ainakaan mitään motivointileikkejä ei siis ole tiedossa. En mä sellaista ollut ajatellutkaan, mutta kävi erittäin selväksi, että "Hei sä pystyt tähän" -tyyppinen, ehkä vähän amerikkalaiselta maistuva tyyli ei ollut toivelistalla.

Ja miten sitä motivoisikaan ihmisiä "luopumaan" ujoudesta. Enemmänkin tulee mieleen, että voisi yhdessä vähän pohtia erilaisia tilanteita ja ehkä kokeilla erilaisia lähestymistapoja niihin. Itse olen käynyt improvisaatiokurssit ja presentaationpitokurssit ja esitelmäkurssit jne jne. Esiintyminen ei enää pelota, eikä työpajan pitäminen. Joten kyllä niistä on hyötyä ollut.

Taidan tälle kurssille yhdistää vähän kaikkea sellaista, niin että lopputulos on kuitenkin mukava ilta aika pienellä porukalla, ilman pakkomotivointia.

Rottatouillen jäljillä

2007-12-16T12:54:00.000-08:00

Tänään näin syksyn Pixar-animaation, Rottatouillen. Siinä pelottava ja synkkä (ja laiha) ruokakriitikko ilmoittaa rakastavansa ruokaa niin, ettei edes nielaise sitä, ellei se ole todella hyvää. Se oli minusta hieno kohtaus. Kertoi todellisesta, joskin hieman negatiivisesti sävyttyneestä intohimosta.

Kohtaus tuli uudestaan mieleeni nyt myöhemmin illalla. Kaivelin jääkaapista sopivaa iltapalaa ja löysin kaupan irtomyynnistä ostettuja maustekurkkuja. Viipaloin niistä yhden sopiviksi suupaloiksi ja maistoin, siinä tiskipöydän ääressä seisten. Se oli Täydellinen Maustekurkku! Upean rapea, sopivan suolainen, sopivan mausteinen. Usein maustekurkut ovat liian vetisiä tai pehmeitä tai makeita tai suolaisia, tai jokin yksittäinen mauste pistää liikaa muiden makujen läpi. Olen vain kai tottunut siihen niin, etten ruokakaupassa enää edes odota Täydellistä. Kai sitä toivoo vain, ettei ostoskassiin pääsisi mitään aivan kamalaa.

Ensin minua nauratti oma pieni iltaekstaasini, tiskipöydän ääressä, suolakurkkua maistellen. Mutta Rottatouillessakin (varoitus: spoiler!) vakava ja synkkä kriitikko hulahtaa mielessään takaisin lapsuuden aurinkoisiin maisemiin saadessaan Täydellistä Ratatouillea.

Ja miten tämä kaikki liittyy ujouteen? Siten, että haltioituessani maustekurkusta minulle tuli aivan ensiksi mieleen, että valmistajille täytyy kertoa! Heitä täytyy kiittää! Ja heti seuraavaksi se toinen aivopuoliskoni ilmoitti moisen olevan aivan naurettavaa. Kuka nyt lähtee kiittelemään jotain elintarviketeollisuusyritystä X maustekurkkujen Täydellisyydestä? Tosissaan? Naurettavaa.

Rottatouillen kriitikko menetti pelottavuuden erityisasemansa haltioiduttuaan vihannespadasta. Hän paljasti katsojille lapsuuden minänsä, sen joka vielä pystyi haltioitumaan varauksetta eikä vain hakemaan epäonnistumisia ja kritiikin aiheita muiden töistä.

Toisen ihmisen aikaansaannoksesta tai sanomisesta haltioituminen tuntuu arjessa ylipäätään lapselliselta ja naurettavalta. Positiivisen palautteen antaminen asettaa minut itseni haavoittuvaan tilanteeseen. Se paljastaa: "Hei, tällainen olen, tämä on minulle tärkeää, tämä koskettaa." Ja mitä jos kiitokseni ei merkitse sille toiselle yhtään mitään? Mitä jos elintarviketeollisuusyrityksen X työntekijöistä ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mieltä joku dorka heidän tuotteistaan on?

Jos olisin niin tyytymätön, että päättäisin kirjoittaa kielteistä palautetta, en hetkeäkään miettisi asiani mahdollista naurettavuutta, enkä todellakaan pohtisi mitään haavoittuvuuksia. Miksi positiivinen palaute tuntuu asettavan minut itseni niin erilaiseen tilanteeseen? En ymmärrä.

Kapinamarttyyri

2007-12-12T15:19:00.000-08:00

Olin taas laulutunnilla. Opettajani kehotti päästämään ääneni heti tahdin alusta rohkeasti virtaamaan, ja kokeilin. Sehän olikin yllättävän helppoa, ja ääni pysyi tasaisena. Mutta: tajusin, että jonkinlainen läpimurto laulamisessani on lähellä, ja sitten tajusin reaktioni siihen:

En mä halunnut laulaa niin hyvin kuin tiedän voivani. Mitä hittoa??!! Mä en vain HALUNNUT. Tuli epämukava ja kapinallinen olo, ja vaikken tietoisesti ajatellut näin, niin mielessä kulki suurin piirtein tällaista:

"Jos oikeasti ja vilpittömästi päästän oman ääneni ulos asti (= laulan "paremmin"), maailma kuulee, millainen mun ääni oikeasti on, ja sen välityksellä saa tietää, millainen minä oikeasti olen, ja maailma ei välttämättä ansaitse sitä."

Teki mieli mennä harjoitushuoneen nurkkaan mököttämään.

Kuinka paljon ujoudestakin on oikeastaan tuota samaa asennetta? En muista voi tietenkään sanoa, mutta minulla on ainakin osa.

Marttyyri.

Ujo-Miinan touhuja sarjiksissa

2007-11-29T07:22:00.000-08:00

Valitin aikani sitä, ettei tuntunut löytyvän ketään piirtämisestä innostunutta tekemään Manuaaliyhteisölle sarjiksia itse oppaaseen ja näille sivuille.

No nyt löytyi. Etusivulla eka väkerrykseni tältä päivältä. Te oikeasti piirtävät naiset ja miehet, vielä on mahdollisuus! Ilmoittaudu! Saat nasevia käsikirjoituksia! Tarjoan kahvia ja pullaa! Tai kaljaa!

Sarjikseni mieshahmo saattaa mielestänne muistuttaa epäilyttävästi ihanan Norpatin piirtämää poikaystävää (siis Norpatin omaa), ja se saattaa johtua siitä, että kopioin itseäni paremmilta niin kuin fiksu tekee. Vaihdoin hiukset sentään kihariksi. Mutta tunnustan velkani avoimesti, ja kannustan tutustumaan Norpatin mahtaviin sarjiksiin.

Nolojen tilanteiden zen-master

2007-11-29T07:21:00.000-08:00

Olin eilen laulutunnilla minulle uudessa paikassa Helsingin keskustassa. Minulla oli ennen tunnin alkua pari minuuttia aikaa olla itsekseni, jotta voin vähän venytellä ja tarkistaa kropan olon. Totesin, että ihanat, paksut trendi-leggingsini olivat valuneet ja vyötärön kuminauha kiristi nyt lantion tienoilla. Haarustakin oli liian alhaalla. Epämukavaa. Ahdistavaa.

Mitä tehdä? Tietenkin keräsin hameeni luontevasti vyötärölle, tai ylemmäksikin, ja nostin leggingsit oikealle, mukavalle paikalleen. Reilusti vääntelehtien, jotta saumat asettuisivat varmasti hyvin. Ainakin naiset tietävät, mistä puhun. Laskin hameeni alas ja silitin sen käsillä taas siistiksi. Hymyilin hyväksyvästi peilikuvalleni harjoitushuoneen kokovartalopeilissä: Paljon kivempi laulaa ääniharjoituksia, kun on mukava olla. Älykkäästi tehty.

Ja sitten käännyin ja näin vastapäisen talon ikkunassa, ehkä neljän metrin päässä, hieman alaviistossa, näkyä "ihailemaan" seisahtuneen herrasmiehen. Voi hyvä tavaton. Klassista.
Setä käänsi häveliäästi katseensa salamannopeasti pois, ja häipyi itse asiassa koko huoneesta jossa oli ollut. Eikä palannut ainakaan minun laulutuntini aikana. (Huom. En usko, että ääni kuului sinne saakka. Huoneissa on eristys.)

Ja tiedättekö mitä? Minua oikeasti vain nauratti. Muistan hyvin ajan, jolloin olisi se tunti mennyt metsään noloa tapausta kelatessa ja hävetessä. Ehkä muutama seuraavakin, jos ne olisi pidetty samassa harjoitushuoneessa. Mutta ei enää! Olen nolojen tilanteiden zen-master! Jos ei tyylillä, niin sitten huumorilla! Jihuu! Tämä oli todellinen virstanpylväs!

Oikeaan seuraan

2007-11-29T07:20:00.000-08:00

Juttelin erään ystävän kanssa pari päivää sitten ja tulin miettineeksi, miten helppoa on olla oma itsensä joidenkin ihmisten kanssa ja miten toisten seurassa taas menee aivan jumiin.
Mistä se oikeastaan johtuu?

Yksi tekijä on se, kuinka "johdonmukaiselta" se toinen tuntuu. Jos koen, että seura esimerkiksi viestii olemuksellaan eri asioita kuin sanoillaan, menen helposti hämilleni. Aiemmin menin vielä enemmän; oli vaikea tietää, mihin siinä tilanteessa oikein pitäisi uskoa. Nykyisin luotan aina vain enemmän vaistoihini, vaikka nk. "järki" (tai jokin, mitä pidän "järkenä") olisi toista mieltä.

Jo pelkkä päätös antaa vaistoilleni tilaa ja painoarvoa ollessani ihmisten kanssa tekemisissä vei ujouden tunteita pois. Minulla tosiaan ON oikeus todeta, että "Tämän henkilön seurassa minulle tulee ristiriitainen olo, enkä tiedä uskoako hänen sanojaan vai olemustaan. " Kaikki hassun tuntuiset tilanteet eivät siis välttämättä johdukaan juuri minun rajoitteistani.

On vapauttavaa voida vain rekisteröidä, että onpa kummallinen tilanne, ja ehkä jäädä siihen tarkkailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai sitten ihan vain hyvästellä toinen ja kävellä pois.

Tekniikkaa

2007-11-29T07:18:00.000-08:00

Sain ystävältäni viikonloppuna palautetta Manuaalista. Hän ei ole varsinaisesti ujo, lukipa oppaani vain huvikseen. Ja ehkä siksi, että anelin kommentteja ;)

Hän sanoi kiinnittäneensä huomiota lukuun 4 (Juttelutekniikkaa). Ei ollut kuulemma nähnyt mitään sellaista self-help -kirjoissa tai vastaavissa, ja piti sitä toimivana!

Kirjoitin juttelulukuun ihan vain havaintojani sosiaalisten ihmisten tavoista jutella. Ne ovat loppujen lopuksi aika teknisiä juttuja, sellaisia yksinkertaisia periaatteita, joita kokeilemalla itse huomasin jutustelun etenkin tuntemattomien kanssa helpottuvan kummasti.

Samanlaisen ahaa-elämyksen sain pari viikkoa sitten, kun puolivahingossa sain vartaloni oikeaan asentoon punnerruksia tehdessäni. Olen aika hyvässä kunnossa, mutta punnerrukset on aina olleet minulle aivan tuskaisia. Luulin, että mun lihakset ei vain ikinä kehity kunnolla. Mutta kun sain vartalon oikeaan asentoon, aloin tehdä punnerruksia oikeammalla tekniikalla ja johan alkoi kehitystä tapahtua!