Olin taas laulutunnilla. Opettajani kehotti päästämään ääneni heti tahdin alusta rohkeasti virtaamaan, ja kokeilin. Sehän olikin yllättävän helppoa, ja ääni pysyi tasaisena. Mutta: tajusin, että jonkinlainen läpimurto laulamisessani on lähellä, ja sitten tajusin reaktioni siihen:
En mä halunnut laulaa niin hyvin kuin tiedän voivani. Mitä hittoa??!! Mä en vain HALUNNUT. Tuli epämukava ja kapinallinen olo, ja vaikken tietoisesti ajatellut näin, niin mielessä kulki suurin piirtein tällaista:
"Jos oikeasti ja vilpittömästi päästän oman ääneni ulos asti (= laulan "paremmin"), maailma kuulee, millainen mun ääni oikeasti on, ja sen välityksellä saa tietää, millainen minä oikeasti olen, ja maailma ei välttämättä ansaitse sitä."
Teki mieli mennä harjoitushuoneen nurkkaan mököttämään.
Kuinka paljon ujoudestakin on oikeastaan tuota samaa asennetta? En muista voi tietenkään sanoa, mutta minulla on ainakin osa.
Marttyyri.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti